Sisarussuhteet

Sisarussuhteet on aina vaikeita. Vai tuntuuko minusta vain siltä?

Olen keskimmäinen kolmesta sisaresta, nuorempi ja vanhempi sisko. Olen joutunut venymään ja paukkumaan ja vetäytymään koko elämäni ajan noiden kahden välillä. Koska he ovat aina vihanneet toisiaan. Minun piti valita kumman kanssa olen, koska he eivät pystyneet olemaan keskenään. Minut tavallaan kai pakotettiin valitsemaan puoleni, vaikken varmasti olisi sitä halunnut tehdä.

Isosisko oli minulle hyvin etäinen aina aikuisikään asti. Silloin minulle selvisi siskon kantavan kaunaa minua kohtaan. Olin järkyttynyt, en ajatellut olevani hänelle niin tärkeä. Menin hänen luokseen ja puhuimme asioista, kunnolla, ensimmäistä kertaa. Pikkuhiljaa välimme lämpesivät ja nykyään olemme paljonkin välillä tekemisissä. Sydänystävä-tyyppisiä emme ole, emme kukaan ole luonteeltamme sellaisia. Mutta hyvissä väleissä.

Pikkusiskon kanssa taas olimme aina yhdessä nuorena. Aikuisiällä etäännyimme ja olemme nykyään melko erityyppisiä. Olemme hyvissä väleissä mutta emme hirveästi yhteydessä noin muuten. Toivoisin kyllä että yhteydenpito olisi helpompaa, mutta en vain jaksa olla koko ajan tekemisissä, kenenkään kanssa. Perhe-elämässä ja arjessa on enemmän kuin tarpeeksi. Minua kiinnostaa kyllä kavereideni ja siskojeni asiat, mutta minulla on myös paljon työtä jo oman elämäni kanssa. Silti koitan löytää rakoja ja voimia myös muiden suhteiden ylläpitoon, koska he ovat kuitenkin tärkeitä.

Joka tapauksessa, aiheeseen. Siskoni tulivat aikuisiällä jonkin aikaa jo hyvin toimeen keskenään. Sitten heille tuli järjetön riita ja meni vuoden verran päästä jonkinlaiseen sopuun. Sitten toinen sanoi pahasti toiselle. Molemmilla on lapsuudesta kaunaa toista kohtaan ja siitä on vaikea päästä yli. Olen jälleen joutunut heittopussiksi heidän välilleen. Molemmat avautuvat toisistaan minulla ja minä yritän parhaani mukaan olla asettumatta kenenkään puolelle ja silti olla molempien tukena. Heidän huonot välinsä vaikuttavat kovasti muihin perheenjäseniin, kun eivät oikein halua olla samassa paikassakaan.

Tänään koitimme äidin kanssa puhua pikkusiskolleni saadakseen hänet ymmärtämään miten tärkeää olisi että he oikeasti puhuisivat asiat halki, unohtaisivat vanhat kaunat ja siirtyisivät eteenpäin puhtaalta pöydältä. Minulle jäi todella kurja olo, ei ole mukavaa puhua asiasta joka loukkaa toista, sanoi sen miten päin tahansa. Pikkusiskoni ei ole vielä siinä pisteessä että kykenisi kunnolla puhumaan, niinkuin aikuiset, järkitasolla. Hänellä menee tunteisiin ja hän ottaa kovin raskaasti kaiken kritiikin itseään kohtaan. Hänellä ei ole vielä rohkeutta katsoa peiliin. Toinen siskoni taas on erittäin haastava persoona, diagnoosia tutkitaan parhaillaan mutta jotain löytyy.

Tämä mahtava yhtälö on erittäin haastava ja eniten vituttaa se etteivät he tunnu tajuavan laittavansa minut taas vaikeaan asemaan. Tottakai haluan heidän selvittävän välinsä, tätä on jatkunut jo liian pitkään. Minun on pakko kohta sanoa stop, ja silloin minä saan paskaa niskaani. Ei todellakaan ole reilua. Joten koitan parhaani mukaan jaksaa ymmärtää ja sysätä heitä sovinnon polulle. Tämä ei muuten lopu ikinä. Minäkö olen aina se avain kaikkeen? No, onneksi äiti on nyt melko samassa asemessa minun kanssani ja voimme yhdessä yrittää setviä tätä sotkeutunutta lankakerää.

Kunpa olisin nyt se ammattilainen jolla on oikeanlaiset työkalut.

Pitäkää huolta sisarussuhteistanne, ne ovat pisimmät ihmissuhteet elämässänne.

Surumielinen Vanilla