Onko lapsen sukupuolella väliä?

Miehen suvussa tyttölapsen syntymä on harvinaisuus. Heitä on pitkään ollut vain yksi, ainakin viimeisen kolmen sukupolven ajan. Olen useasti julistanut että tähän sukuun ei tyttöjä synny ja poikia ovat olleetkin tähän asti, sitä yhtä lukuunottamatta. Nyt heitä on kuitenkin kaksi. Poikamme tuore pikkuserkku on sitten se ’poikkeus sääntöön’ niin sanotusti, ja heräsin huomaamaan itsessäni kummallista katkeruudenhäivää, ja suruakin.

Olen nuoresta asti ajatellut että omat lapseni ovat tyttöjä, koska minulla on vain siskoja, enkä ole oikein nuorena poikien kanssa edes kaveerannut. Ajatus poikalapsesta tuntui silloin nuorena vieraalta. Mutta kun mieheni kanssa aihe tuli ajankohtaiseksi, tajusin että väistämättä poika on noin 90 prosenttia todennäköisempi kuin tyttö, koska miehen puoleltahan sukupuoli määräytyy. Ja kun sitten ultrassa todennäköisyys pojasta kasvoi 99 prosenttiin, hihkuin onnesta, koska olinhan sen arvannut. Olin siis tyytyväinen oltuani oikeassa. Mutta.

En ole  kai vieläkään käsitellyt tunteitani siitä, että ajatukseni tyttölapsesta ei toteutunutkaan. Salaa (itseltäni kai) toivoin raskauden aikana tuohon ratkaisevaan ultraan asti että olisin väärässä, että vauva olisikin tyttö. Olin jo tottunut ajatukseen pojasta, mutta takaraivossa kyti kuitenkin toivo myös omasta tyttölapsesta. Toisaalta poika oli ihana saada siksi ettei itselläni ole ollut veljiä ja siten äidilläni ei ole omaa poikaa, mutta nyt hänkin sai tavallaan pojan, lapsenlapsekseen. En muista että minua olisi siis suuremmin surettanut se ettemme saaneetkaan tyttöä. Ja vielähän sitten oli sekin, että olemme mieheni kanssa puhuneet kahdesta lapsesta, joten meille jäi vielä ikään kuin mahdollisuus tyttöön. Tytöttömyys ei tuntunut niin lopulliselta ja sysäsin ajatuksen syrjään.

Mutta nyt, sukuun syntyi harvinaisesti tyttövauva ja olen hämmentyneenä tunteideni äärellä. Huomaan surun nostavan päätään; mitä jos emme saakaan tyttöä. Emme välttämättä saa edes toista lasta, koska ensimmäinenkin vaati aikaa ja lapsettomuushoitoja. Minulle taitaa olla paljon luultua tärkeämpää ajatus omasta tytöstä. Ja pakko sanoa että olisin suuresti yllättynyt jos mahdollinen toinen lapsi paljastuisi tytöksi. Iloisesti toki, mutta todennäköisyys tuntuu kovin pieneltä. Se taitaa vähän pelottaa minua. Tämä on asia, joka on käsiteltävä viimeistään siinä vaiheessa jos toinen lapsi paljastuu pojaksi.

Joistakin saattaa tuntua hassulta surra tällaista asiaa, mutta kun on ajatellut ja maalaillut haavekuvia omasta tytöstä ja tyttöjen keskisistä jutuista, samoista mielenkiinnon kohteista ja tiiviistä äiti-tytär -suhteesta, tuntuu murskaavalta ettei niin tulekaan ehkä ikinä käymään. Ikään kuin surisin syntymättömän tyttölapsen kuolemaa (en väitä että tällainen kuvitelma olisi todellakaan samalla tasolla kuin oikea lapsen kuolema, ei todellakaan). Olen siis luonut kuvitelman omasta tyttölapsesta ja suren sen kuolemaa. Ihmisaivot ovat kummalliset.

Toki lapsesta voi tulla haaveilemani persoona sukupuolesta riippumatta. Voin lohduttautua sillä että ehkä poika/pojatkin tulevat olemaan sellaisia että uskaltavat äidille tulla tunteitaan kertomaan ja juttelemaan asioistaan.

Poikaani en pois vaihtaisi ja hänessä on omat ihanat juttunsa, mutta koen väistämättä välillä jääväni ulkopuolelle kaikkien ’poikien juttujen’ keskellä. Voisihan poikaa kiinnostaa samat jutut kuin minua ja se olisi ihanaa, mutta näyttäisi siltä että kiinnostuksen kohteet ovat perinteisiä poikavoittoisia, tai ainakin sellaisia mitkä eivät minua laita kiljumaan innosta, koska ne ovat minulle ihan uutta ja outoa. Missä ovat kaikki barbileikit, askartelut, värityskirjat, tukan laittamiset; sellaiset mitä minä olen lapsena leikkinyt ja joihin lähtisin isommalla innolla mukaan? Niitä kaipaan oman lapseni kanssa.

Tällä hetkellä tilanne on siis se, että poika on reilun viiden vanha ja toinen lapsi alkaa olla ajankohtainen. Ehkä sellainen ’tulee jos on tullakseen’ -ajatus on muuttumassa kunnon yritykseksi ja ajatukset pyörivät asian ympärillä. On vain paljon muttia ja jossitteluja matkassa. Olen äärimmäisen onnellinen jos ylipäänsä tulen vielä raskaaksi ja vauva syntyy terveenä maailmaan. Olen onnellinen jos poika saa siskon tai veljen. Veljestä hän varmasti itse enemmän pitäisi ja veljekset olisivatkin mahtava kaksikko. Mutta tyttöasian joudun silloin tunteineni käsittelemään. En usko että maailmani siihen kuitenkaan kaatuu, mutta saanhan vähän olla surullinen eräänlaisesta menetyksestäni. Itse asiassa tämän tekstin kirjoittaminenkin auttoi jo kovasti, tämä on minulle luonnollinen tapa purkaa asioita jotka ottavat liikaa tilaa mielestäni.

Rakastan poikaamme ja myös sitä toista lasta joka ehkä joskus meille vielä siunaantuu, oli sukupuoli mikä hyvänsä. Molemmissa on omat hyvät ja huonot puolensa, lapsi kuin lapsi, se on oma ja tärkeä kuitenkin. Tyttö yllättäisi minut iloisesti, pojasta isoveikka saisi mieluisan kaverin. Joka tapauksessa toinen on erilainen kuin ensimmäinen ja myös tähän yksilöön olisi mahtava päästä tutustumaan. Saattaisin myös yllättää itseni jos tulisikin tyttö ja surisin lopulta sitä etten saanut toista poikaa. Ei voi tietää.

Vanilla