Perhepäivähoidosta päiväkotiin

Poika aloitti hoidon puolentoista vuoden ikäisenä ja on ollut samalla hoitajalla neljä vuotta. Olemme tykänneet hoitajasta valtavasti, koska hän on normaali, maalaisjärjellä ja hyvällä kärsivällisyydellä varustettu, hänelle on ollut kiva viedä lapsi hoitoon eikä oikeastaan muutamia kausia lukuunottamatta ole ollut mitään ongelmia. Kausilla tarkoitan lähinnä sitä ettei poika olisi aamulla halunnut jäädä hoitoon, näitä tulee joskus. Viime torstaina kävimme kuitenkin sanomassa vanhalle hoitajalle hyvästit ja veimme pienen lahjan kukkineen ja kortteineen kiitoksien kera. Hieman piti silmäkulmia pyyhkiä, äidin että hoitajan. Neljä vuotta on pitkä aika pienelle ihmiselle, minkä kasvun hän on siinä ajassa ehtinytkään kokea.

Kävimme viime viikolla tutustumiskäynnillä uudessa päiväkodissa, lähinnä katseltiin millainen paikka ja käytännönjuttuja sovittiin. Poika on siellä nyt tämän viikon hoidossa ja jatkaa sitten elokuulla kesäloman jälkeen. Toisaalta ihan kiva tällainen tutustumisviikko, niin on tuttu paikka mihin palata pitkän loman jälkeen.

Mutta voi itku ja hammastenkiristys mitä tuskaa on nämä isot muutokset pienelle pojalle. Iltaisin nukkumaanmennessä häntä alkaa kovasti jännittämään seuraava hoitopäivä ja nukkumisesta ei tahdo tulla mitään. Ensimmäisenä iltana meni melkein kaksi tuntia saada hänet nukkumaan ja lopuksi jo kiukustuin, siitäpä jäi kaikille hyvä mieli, not. Tuntuu todella vaikealta olla sopivan ymmärtäväinen pojan jännitykselle, mutta silti tarpeeksi jämäkkä ettei mene liioitteluksi. Mitä enemmän ’voivottelen’ sitä enemmän poika antaa tunteilleen vallan ja se menee helposti ihan yli, koska meillä eletään tunteella. En haluaisi kuitenkaan väheksyäkään hänen jännitystään vaan ilmaista että se on ihan ok jännittää uusia asioita. Kun vain tietäisi missä menee se kultainen keskitie..

Aamut sujuvat kohtuullisen hyvin siihen asti kunnes pojan pitäisi jäädä sinne hoitoon kun itse lähden kohti työmaata. Sitten tulee paniikki-itku, koska ei haluaisi sinne jäädä yksin. Koitan kyllä sanoa että hän ei ole yksin, siellä on hoitajat ihan häntä varten neuvomassa ja auttamassa, huolehtimassa. Mutta toki he ovat kaikki uusia ihmisiä joita emme vielä tunne. Tässä vaiheessa hoitaja tulee hakemaan pojan ja minä kipitän pikapikaa ulos.

Pahinta on se että minä todella ymmärrän ja ajattelen (ihan liikaa) asian pojan näkökulmasta. Kyllä minuakin jännittää kun menen outoon uuteen työpaikkaan esimerkiksi. Ja miten raskasta on kun kaikki tavat, ihmiset ja ympäristö on ihan uutta. Koko ajan pitää olla skarppina. Ja hän on vielä pieni ihminen, joka ei ihan osaa pitää itsestään huolta, vaan tarvitsee turvallista aikuista vierelleen. Kyllä minuakin pelottaisi.

Olemme käyneet keskustelua siitä, että nyt ensin kaikki asiat ja ihmiset ovat uusia, mutta pian ne tuntuvat jo enemmän tutuilta ja sitten aikakin kuluu nopeampaa eikä enää tarvitse jännittää. Ja samoin siitä, että hoitajat ovat apuna ja heiltä voi aina kysyä, he neuvovat mitä tehdään ja huolehtivat. Ja että ensin on ihan ok jos haluaa vähän enemmän seurailla vierestä muiden menoa. Meidän herra kun on vähän hitaasti lämpiävä, ja on nyt varsinkin aamupäivisin pihalla istunut vain penkillä katselemassa muita. Aamupalakin on jäänyt syömättä kurjan olon takia, ruoka onneksi menee ihan hyvin.

Meille pelastus on se, että samaan aikaan uudessa hoitopaikassa aloitti vanhasta paikasta tuttu hoitokaveri. He ovatkin paljon leikkineet keskenään ja on ihana ajatella että pojalla on edes yksi tuttu ihminen, joka tuo turvaa uudessa ympäristössä.

Toivon nyt kovasti että poika alkaa tottua ja lopulta viihtyisi edes jokseenkin niin hyvin kuin vanhassa hoitopaikassa. Ajan myötä olisi myös kiva huomata ihan uusia taitoja ja tottumista isompaan väkijoukkoon ja ehkä hitusen lisää rohkeutta ja sosiaalisuutta. Mutta ensimmäinen tavoite on se että hän jäisi hoitoon ilman itkua.

Vanilla